Kenen show?
Terike Haapoja
lyhennetty versio julkaistu Esitys-lehdessä 3/2011
Toksiplasmoosi-alkueläimen aiheuttama infektio tavataan lähes kolmannekselta maailman ihmisistä. Yksi alkueläimen ihmisessä aiheuttama oire saattaa olla lisääntynyt uhkarohkeus.
Yleisö kohahtaa, kun trapetsitaiteilija nostaa toksoplasmoosin kymmenien metrien korkeuteen ilman turvaverkkoa.
Kenen show on kyseessä?
***
Ihmisen ja toisten lajien suhde on eittämättä aikamme keskeisimpiä kysymyksiä. Ympäristökriisiksi kärjistynyt luonnonresurssien hyväksikäyttö on pakottanut arvioimaan uudestaan ihmisen ja luonnon välillä vallitsevia yhteyksiä niin filosofiselta kuin käytännölliseltäkin kannalta. Luontoteeman politisoituminen on näkynyt myös taiteessa: ihmiskeskeisen ajattelun kritiikki ja ihmisen ja eläimen välisen eron pohtiminen ovat yhä useamman teoksen lähtökohtana.
Luonnonaiheiden käsittelystä huolimatta taidepuhe tuntuu törmäävän näkymättömään seinään luontoa ja sen toiseuksia hahmotellessaan. Toisten lajien esittäminen tai niiden sisäisen kokemuksen välittäminen vaikuttaa mahdottomalta: kuvitelma eläimestä on lopulta aina vain ihmisen kuvitelmaa. Eläimen ja ihmisen eroa haastaessaankin taiteilija on tuomittu inhimillisyyteensä, jonka taakse, toiseuden puolelle, on mahdotonta päästä.
Jos taiteen perustavanlainen inhimillisyys siis lopulta estää meitä luomasta yhteyttä toisiin lajeihin, on kai ainakin saatava käsitys siitä, mistä puhumme, kun puhumme ihmisestä. Mistä lähteistä tämä ihmisyyden identiteetti oikein kumpuaa?
***
Ihmisen perimän kartoittaminen on ollut viime vuosikymmenien näkyvimpiä tieteellisiä hankkeita. Pääosin amerikkalaisrahoitteisen Human Genome Project – tutkimuksen tavoitteena oli identifioida ihmisen yli 20 000 geeniä. Massiivisella rahoituksella tuettu hanke lupasi suuria geeniterapiasta, dna-sormenjäljistä ja sairauksien geneetisten alkuperien selvittämisestä. Human Genome Projectin saama suuri julkisuus ei kuitenkaan ollut seurausta niinkään sen avaamista lääketieteellisistä mahdollisuuksista kuin projektiin liittyvästä metaforisesta ulottuvuudesta. ”Elämän koodin” selvittäminen saattaisi vihdoin identifioida ihmisen kaikkein perustavimmalla tasolla.
Projekti saatettiin loppuun 2003, ja nykyään oman genominsa voi selvittää reilun kymmenentuhannen euron pikkurahalla. Geeniterapia, dna-sormenjäljet ja taudinaiheuttajageenien tunnistaminen eivät kuitenkaan vielä ole muuttaneet maailmaa. Moni pitää Human Genome Projektia pettymyksenä, jotkut jopa tieteen mainoskampanjana, jonka avulla tiedeyhteisö on saanut lypsettyä yhteiskunnalta miljardeja.
Yksi Human Genome Projectin kiistaton ansio on kuitenkin ollut DNA-sekvensointitekniikan kehittyminen. Ihmisen geeniperimän sekvensoimisen ohella teknologiaa on sovellettu laajalti luonnon- ja lääketieteellisessä tutkimuksessa. Kun ihmisestä otettuja mikrobinäytteitä on alettu perinteisten bakteeriviljelmätutkimusten sijaan tutkia DNA- sekvensointitekniikoilla on havaittu, että ihmisessä elää ennennäkemätön määrä ennestään tuntemattomia mikrobeja. Ihmiskeho on paljastunut tieteelle tuntemattomaksi vyöhykkeeksi, jonka kartoittamiseen on vasta alettu kehittää välineitä.
***
Superorganismilla tarkoitetaan yleensä sosiaalista yksikköä, joka koostuu lukuisista itsessään epäitsenäisistä yksilöistä. Superorganismia määrittää työn ja tiedon hajauttaminen: yhteisön jäsenet suorittavat kollektiivina toimintoja, joiden ymmärtäminen tai hallinta olisi niille yksilötasolla mahdotonta. Superorganismi koostuu yksilöistä, mutta yksilöt pystyvät toimimaan ja elämään vain suhteessa yhteisöön, kokonaisuuten.
Uuden tutkimustiedon valossa myös ihmiskehoa on mahdollista tarkastella superorganismina. Ihmiskehon mikrobiston kartoittamisyritykset ovat paljastaneet, että vasta alle 1% kehon koko mikrobipopulaatiosta tunnetaan: keho ei olekaan vain yksilöllisen ihmisen, vaan myös kokonaisen ekosysteemin kotipaikka. Ihmisen elopainosta useita kiloja käsittävä mikrobiyhteisö pitää sisällään alkueläimiä, bakteereita, sieniä ja viruksia, jotka ryhtyvät kansoittamaan ihmisen kehon jokaista pintaa heti tämän syntymästä alkaen. Taudinaiheuttajapatogeenien ohella kehon ekosysteemi vilisee lajeja, joiden osuutta ihmisen aineenvaihduntaan ja kehon perustoimintojen ylläpitämiseen ollaan vasta aavistelemassa.
The Human Microbiome Project on Human Genome Projectin jälkeen tieteiden ”the next big thing”. Human Microbiome Projectin tavoitteena on kansainvälisen tutkijayhteisön voimin luoda DNA-datapankki, joka kartoittaisi ihmiskehossa elävän ekosysteemin populaatioita. Urakka on valtava, ja tutkimusmenetelmät vasta kehitteillä. Haasteelliseksi tämän ekosysteemin kartoittamisen tekee paitsi mikrobiston laajuus myös se, että ihmisen mikrobiomi ei ole pysyvä ja kaikille sama, vaan muuttuu radikaalisti ajan ja ympäristön vaikutuksesta. Rajat ympäristömikrobiologian ja kliinisen mikrobiologian välillä ovatkin murtumassa. Ihmiskehosta puhuttaessa kolonisaation, kilpailun, sukkession tai yhteistoiminnan kaltaiset ekologian käsitteet ovat tulleet lääketieteessä perinteisesti käytettyjen, sotaisien ”puolustuksen” ja ”hyökkäyksen” kaltaisten termien rinnalle.
Kiinnostavaa onkin, kuinka murroksessa oleva luontosuhde piirtyy uuden tutkimusalan artikkeleiden kieleen: kun toisaalla patogeenit ovat vihollisia, jotka ”hyökkäävät”, toisaalla mikrobiomista puhutaan yhteisönä, joka on meille elintärkeä, ja jota emme halua turhaan vaurioittaa. Metaforista kaikua on myös siinä, että suuri osa kehoissamme elävistä lajeista on tuntemattomia siitä yksinkertaisesta syystä, että ne eivät elä vankeudessa: toisin sanoen niitä ei voi viljellä perinteisissä laboratorio-olosuhteissa. Villi ja kesyttämätön luonto näyttäisi näin olevan lähempänä kuin arvaammekaan.
***
Ihmisen mikrobiomin tutkimuksen keskeisimpiä kysymyksiä on, voivatko sairaudet aiheutua yhden patogeenin sijaan siitä, että kehon mikrobiyhteisön tasapaino on järkkynyt. Kun aiemmin hermoston ja immuunijärjestelmän nähtiin olevan toisistaan täysin erilliset rakenteet, viittavat uudet tieteelliset tutkimukset myös siihen, että mielialat tai jopa persoonallisuuden piirteet voivat olla bakteerien tai virusten aiheuttamien infektioiden tai immuunijärjestelmän toiminnan muokkaamia. Kun immuunijärjestelmä rakentuu sen mukaan, minkälaisia organismeja se kohtaa, näyttää siltä, että tällä on vaikutusta myös aivojen rakentumiseen.
New Scientist -lehti kertoo varhaisteini-ikäisestä pojasta, jonka äkkiä ilmestyneiden pakkomielteisten käyttäytymisoireiden laukaisijaksi löydettiin streptokokki-bakteerin aiheuttama infektio, joka oli hoidettavissa antibiooteilla. Toisessa tapauksessa syövän hoitoon tarkoitettu, tiettyä bakteeria sisältävä rokote ei hidastanut syöpäkasvaimen leviämistä, mutta sivuvaikutuksena teki ihmisistä iloisempia. Erilaisten bakteerikantojen aiheuttamat muutokset immuunijärjestelmässä näyttäisivät vaikuttavan aivokemiaan ja esimerkiksi serotoniinin tuotantoon. Tutkimuksissa näkyykin viitteitä myös bakteerikannan ja immuunijärjestelmän yhteyksistä paitsi skitsofrenian tai autismin kaltaisten sairauksien, myös masennuksen, muistin tai jopa empatiakyvyn kaltaisten mentaalisten piirteiden välillä.
Human Microbiome Project on siis Human Genome Projectin lailla muotoilemassa eräänlaista ihmisen muotokuvaa, joskin hyvin eri lähtökohdista. Kun ihmisen perimän selvittämistä ajoi kysymys siitä, ”kuka minä olen”, ihmisen mikrobiomin tutkimuksen lähtökohtana on minuuden kollektiivisuus. Kysymykseen ”kuka minä olen” ei ole vastausta, ennen kun on saatu käsitys siitä, ”kuka me olemme”.
***
Human Genome Projectin myötä sana ”geeni” tuli kahvipöytäkeskusteluihin samaan tapaan kuin CO2 vähän myöhemmin. Tavalliselle ihmiselle tuli tutuksi ajatus siitä, että olemme vanhemmiltamme perimiemme geenien tuotoksia, samalla tavalla kuin ihminen lajina on evoluution kautta tapahtuneen lajien geneettisen eriytymisen tulosta. ”Geeni” tuntui tarkoittavan eron perusyksikköä, salaista koodia, joka
identifioi meidät niin yksilöinä kuin lajinakin.
DNA-sekvensointitekniikalla tapahtuva mikrobiomin tutkimus pyrkii identifioimaan kehon eri osien mikrobien DNA:ta, ja näin luomaan käsitystä ihmiskehoa kansoittavista mikrobipopulaatioista. Geneettiset erot tuntuisivat näin yhä määrittävän niin ihmisen kuin bakteerinkin identiteettiä. On kuitenkin kiistanalaista, kuinka paljon klassinen ekologia lopulta sopii käsitteistöltään mikrobiomin tutkimukseen. Siinä, missä ekologiassa lajin käsite on keskeinen, ei ole selvää, voiko mikrobeja lainkaan ajatella lajeina, sillä niiden perimä muuttuu ratkaisevasti läpi niiden elinkaaren. Geneettisten ominaisuuksien kopioiminen ja siirtäminen on oleellinen osa mikrobien toimintaa: ne voivat vaihtaa geneettisiä ominaisuuksia keskenään samaan tapaan kuin ihmiset muokata ulkoisia ominaisuuksiaan.
Mikrobit voivat kuitenkin siirtää geneettisiä ominaisuuksia myös isäntäorganismin soluihin. Toisesta lajista ihmisen soluun siirtyvä retrovirus voi aiheuttaa mutaatioita ihmisen DNA:ssa, samoin kuin tuoda mukanaan edellisen isäntälajin DNA:ta; näin toimii esimerkiksi HI-virus. Ihmisen solujen perinnöllinen informaatio ei olekaan muuttumatonta, vaan saattaa olla avointa jopa toislajiselle informaatiolle. Toistaiseksi kukaan ei tiedä, kuinka paljon informaatiota lajien välillä DNA-tasolla liikkuu. Kun ihmisen kehossa on kymmenkertaisesti enemmän mikrobisoluja kuin ihmissoluja, ja mikrobien ja isäntäorganismien välistä vuorovaikutusta on tapahtunut vuosimiljoonia, on mahdotonta sanoa, missä määrin tämä vuorovaikutus on vaikuttanut ihmisen perimään. Ihmisen perimä ei ehkä olekaan kehittynyt vain darwinilaisen evoluution kautta, vaan saattaa osin olla myös tulosta horisontaalisesta, lajien välisestä DNA:n siirtymisestä.
Vaikka ihminen siis puhdistettaisiin täydellisesti sitä asuttavasta lajien kirjosta, olisi rajanvetoa inhimillisen ja ei-inhimillisen välillä yhä mahdotonta tehdä. Toisten lajien saastuttamatonta, puhdasta ”ihmisen” identiteettiä ei ole olemassa edes geneettisellä tasolla.
***
Tavassa ajatella esittäviä taiteita läpikotaisin inhimillisenä tapahtumana kaikuu ihmiskäsitys, joka on hyvää vauhtia tulossa haastetuksi. Toisaalta luonnontieteiden tuottama tieto ihmisestä ekosysteeminä, toisaalta lisääntyvä medikalisaatio horjuttavat käsitystä selkeärajaisen, autenttisen ihmisyyden olemassaolosta. Olemme ympäristömme ja kulttuuriemme tuotoksia sanan konkreettisimmassa merkityksessä.
Varmasti emme tiedon, ehkä edes kokemuksen tasolla tavoita mitä on olla lepakko, tai toksoplasmoosi. Voimme yrittää samastua näihin toisiin, ja välittää samastumisen kokemustamme silläkin uhalla, että kokemus on aina ihmisyyden läpivärjäämä. Mutta samalla on muistettava, että nämä toiset ovat jo osa identiteettiämme, ajatteluamme, kehoamme ja toimintaamme. Emme koe toisena olemista yksin: peruskokemuksemme maailmasta on jo lähtökohtaisesti yhteistuotantoa. Ennen kuin esiinnymme tai esitämme mitään, olemme jo lajien yhteisö.
Lähteet:
Buchen, Lizzie: The New Germ Therapy. Nature VOL 468, 25.10.2010
Proal, Amy: The bacteria boom – implications of the Human Microbiome Project. http://bacteriality.com/2008/07/27/microbiome/
Sleator, Roy D.: The human superorganism – Of microbes and men. Medical Hypotheses 74 (2010) 214–215
Human Genome Project: http://www.ornl.gov/sci/techresources/Human_Genome/home.shtml
Human Microbiome Project: http://www.hmpdacc.org/
Vanouse, Paul: Discovering Nature, Apparently. Analogy, DNA imaging, and the Latent Figure Protocol. Teoksessa Da Costa, Beatriz ja Philip, Kavita: Tactical Biopolitics. Art, Activism and Technoscience. MIT Press 2008
Geddes, Linda. Happines is catching. New Scientist 15. January 2011
Keskustelut mikrobiologi Manu Tammisen kanssa 2009-2011